Teksti on muokattu kutsuesitelmistä, jotka on pidetty Oxfordin yliopiston FHI:SSÄ sekä Charity Internationalin onnellisuuskonferenssissa (2007)

PODCAST
lataa (15,3 MB)
kesto 34 minuuttia

ABOLITIONISTINEN HANKE


JOHDANTO

Tämä esitelmä käsittelee kärsimystä ja siitä vapautumista.
Ennustan, että tulemme poistamaan kärsimyksen maailmasta.
Geneettisesti ohjelmoidut hyvinvoinnin asteet tulevat määrittämään myöhempien sukupolvien elämää. Nämä mahdollistavat sen, että tulevaisuudessa emotionaaliset kokemukset ovat jopa rikkaampia kuin nykyiset huippukokemukset.

Ensiksi hahmottelen lyhyesti, miksi teknologian avulla on mahdollista poistaa epämiellyttävien kokemusten biologinen perusta, niin psykologisen kivun kuin fyysisenkin.
Toiseksi haluan painottaa, että abolitionistinen hanke on moraalisesti ensisijaisen tärkeä riippumatta siitä, uskotaanko eettiseen utilitarismiin.
Kolmanneksi perustelen, miksi bioteknologinen vallankumous tarkoittaa tämän toteutumista, vaikka se ei tapahdukaan niin nopeasti kuin pitäisi.

1: Miksi se on mahdollista teknologian avulla

Valitettavasti yhteiskunnallis-taloudelliset uudistukset, eksponentiaalinen talouskasvu, tai teknologinen kehitys tavanomaisessa mielessä eivät tule poistaman kärsimystä. Sama koskee muita perinteisiä ratkaisukeinoja maailman ongelmiin. Ulkoisten puitteiden parantaminen on ihailtavaa ja tärkeää, mutta nämä parannukset eivät ole riittäviä ylittämään perintötekijöiden hedonismin oravanpyörällea asettamia rajoituksia. Kaksostutkimukset vahvistavat, että on olemassa (osittain) periytyvä hyvinvoinnin – tai pahoinvoinnin – taso, jonka vaiheilla liikumme koko elämämme. Tämä taso vaihtelee henkilöstä toiseen. (Tätä mielihyvän tasoa on mahdollista madaltaa aiheuttamalla pitkäkestoista, hallitsematonta stressiä, mutta tämäkään ei ole niin helppoa kuin miltä kuulostaa: itsemurhaluvut tyypillisesti laskevat sodan aikana, ja tutkimukset1 viittaavat siihen, että kuusi kuukautta traagisen, neliraajahalvaukseen johtaneen onnettomuuden jälkeen yksilö ei ole yhtään sen onnettomampi tai onnellisempi kuin ennen sitä.) Yritykset rakentaa ihanneyhteiskuntaa eivät valitettavasti voi ylittää näitä perimän asettamia rajoituksia, edustipa tämä ihanneyhteiskunta sitten vasemmistoa, oikeistoa, vapaita markkinoita, sosialismia, uskontoa, maallisuutta, futuristista teknologiaa tai omista asioistaan huolehtimista. Vaikka kaikki perinteisten futuristien toiveet toteutuisivat – ikuinen nuoruus, rajaton materiaalinen vauraus, yksilön vapaus muokata omaa kehoaan, superälykkyys, virtuaalitodellisuus, molekyylinanoteknologia jne. – ei ole todisteita siitä, että subjektiivinen elämänlaatumme ylittäisi merkittävästi metsästäjäkeräilijä esi-isiemme (tai nykypäivän Uuden-Guinean heimojen) elämänlaadun niin kauan kuin palkkiohermoratoja ei paranneta. Tätä väitettä on vaikea todistaa kehittyneen aivokuvantamisen puuttuessa, mutta objektiiviset psykologisen pahoinvoinnin mittarit, esimerkiksi itsemurhatilastot, tukevat sitä. Parantelemattomat ihmiset ovat silti darwinilaisen tunneskaalan uhreja, kokien niin kauheita kärsimyksiä kuin vähäisiä pettymyksiä ja turhaumia, surua, ahdistusta, kateutta ja eksistentialistista huolta. Heidän biologiansa on osa sitä, ”mitä tarkoittaa olla ihminen”. Subjektiivisesti epämiellyttäviä tietoisuuden tiloja on, koska ne olivat geneettisesti adaptiivisia. Jokaisella perustuntemuksella oli selkeä viestinnällinen rooli evoluutiossamme: ne pyrkivät edistämään käytösmalleja, jotka vahvistivat kokonaiskelpoisuutta sen aikaisessa ympäristössä.

Jos pelkän ympäristömme muokkaaminen ei tule koskaan poistamaan kärsimystä ja pahoinvointia, miten teknologia sen sitten poistaisi?

Tässä on kolme skenaariota, sosiologisesti epätodennäköisimmästä todennäköisimpään:

a) wireheading (aivoihin asennettavat elektroniset siirteet)
b) utopistiset design-lääkkeet
c) geenitekniikka ja – mihin aion keskittyä – design-vauvojen mukanaan tuoma lisääntymisvallankumous

a) Wireheading tarkoittaa aivojen mielihyväkeskusten suoraa stimulointia elektrodi-implanttien avulla. Kallonsisäinen stimulaatio ei aiheuta fysiologisen tai subjektiivisen toleranssin muodostumista, toisin sanoen se on yhtä palkitsevaa kahden päivän päästä kuin kahden minuutinkin. Wireheading ei vahingoita muita ihmisiä, sen tuottama ekologinen jalanjälki on pieni, se poistaa psykologisen ja fyysisen pahoinvoinnin, ja voidaan väittää, että se loukkaa ihmisen arvokkuutta vähemmän kuin seksin harrastaminen. Elinikäinen wireheading tosin kuulostaa houkuttelevalta vain muutamille vakavasta masennuksesta kärsiville. Mutta mitkä ovat teknologiset argumentit wireheadingin käyttöönottoa vastaan?

Wireheading ei ole evoluution kannalta vakaa ratkaisu: valintapaine vastustaisi sen leviämistä laajalle. Wireheading ei edistä hoivakäyttäytymistä; siihen osallistujat, olivatpa he ihmisiä tai eläimiä, eivät halua kasvattaa jälkeläisiä. Wireheadingin tai sen vastineiden aiheuttama kaikenkattava autuus olisi ihmiskunnan loppu, ainakin mikäli se otettaisiin käyttöön maailmanlaajuisesti. Suora mielihyväkeskusten stimulaatio tuhoaa aistiherkkyyden ulkopuolisille ärsykkeille. Jos oletetaan, että haluamme olla älykkäitä – ja kehittyä älykkäämmiksi – meillä on edessämme valinta. Älykkäiden toimijoiden motivaatiorakenne voi perustua ahdistuksen asteille, jotka ovat luonteenomaisia elinikäisestä masennuksesta kärsiville, tai se voi olla nykyisenkaltainen yhdistelmä nautintoja ja kipuja.

Tai vaihtoehtoisesti meillä voisi olla tietopohjainen mielten talous, jonka toiminta perustuisi kokonaan adaptiivisiin autuuden asteisiin, ja jonka puolesta aion argumentoida.

Wireheading -vaihtoehdon hylkääminen saattaa tosin olla liian hätäistä. Emme voi sivuuttaa sitä vaihtoehtoa, että sysäisimme kaukaisessa tulevaisuudessa kaiken epämiellyttävän tai arkipäiväisen epäorgaanisille supertietokoneille, proteeseille ja roboteille samalla kun itse nauttisimme kaikenkattavasta nautinnosta tai jostain muusta ideaalitilojen joukosta, josta yksinkertaisesti ei voisi parantaa. Tämä tosin on jo spekulointia. Olipa lopullinen määränpäämme mikä tahansa, katsoisin, että olisi viisaampaa pyrkiä sekä superonnellisuuteen että superälyyn - ainakin kunnes ymmärrämme tekojemme täydet seuraamukset. Superonnellisuuden maksimointi ei ole yhtä moraalisesti kiireellistä kuin kärsimyksen hävittäminen.

(On huomattava, että ihmiset voivat sysätä kaiken epämiellyttävän epäorgaanisille tietokoneille, proteeseille ja roboteille vain, mikäli ne ovat kykenemättömiä kokemaan subjektiivista fenomenaalista kärsimystä (tai ovat rakennettavissa sellaisiksi), olkoonkin että niiden toiminnallinen arkkitehtuuri antaisikin niiden välttää haitallisia ärsykkeitä ja reagoida niihin. On suhteellisen kiistatonta, ettei olemassa oleviin epäorgaanisiin tietokoneisiin liity kärsimystä - tietokoneensa sammuttamiseen ei liity eettisiä tekijöitä, ja piipohjainen robotti voidaan ohjelmoida välttämään syövyttäviä happoja ilman, että se kokisi vahingoittuessaan tuskaa. Voidaan keskustella siitä, voiko mikään klassiseen von Neumannin arkkitehtuuriin perustuva laskennallinen järjestelmä koskaan olla mielenkiintoisella tavalla tietoinen. Itse olen skeptinen, mutta olipa totuus mikä tahansa, ei sillä ole vaikutusta ”poissysäämisvaihtoehtoon” ellei katsota, että subjektiivinen kärsimys on toiminnallisesti välttämätöntä kaikille järjestelmille, jotka kykenevät välttämään haitallisia ärsykkeitä.)

b) Toinen vaihtoehto kärsimyksen hävittämiseen ovat futuristiset lääkkeet, jotka toimisivat nykyisten laittomien huumeiden tapaan. Voitaisiinko kypsän jälkigenomisen lääketieteen aikakaudella kehittää todella ihanteellisia mielihyvälääkkeitä, jotka tuottaisivat elinikäisen, toimintakykyisen hyvinvoinnin ilman tuomittavia sivuvaikutuksia? "Ihanteelliset mielihyvälääkkeet" toimii tässä vain lyhenteenä. Periaatteessa sellaiset lääkkeet voivat mahdollistaa niin älyllisen, empaattisen, esteettisen kuin ehkä henkisenkin hyvinvoinnin, eivät vain hedonistista nautintoa sen tavallisessa yksiulotteisessa ja amoraalisessa merkityksessä.

Emme nyt puhu vain vapaa-ajan piristeistä, jotka pelkästään aktivoivat aivojen negatiiviset palautemekanismit, emmekä myöskään Uuden uljaan maailman pinnallisen turtuneesta tyytyväisyydestä. Emme myöskään puhu huumeista jotka tuottavat euforista maniaa ja sen hallitsematonta innostusta, kriittisen oivalluskyvyn katoamista, mahtailevuutta ja ajatuksenrientoa. Pystymmekö kehittämään todellisia ihmelääkkeitä jotka tarjoavat kestävällä pohjalla täydellistä hyvinvointia, uudelleen ohjelmoiden mielihyvän oravanpyörän tuottamaan kaikille korkean elämänlaadun?

Termi "huumausaine" saa monet kavahtamaan, mikä on ymmärrettävää ottaen huomioon nykypäivän vaaralliset katuhuumeet ja niiden epäinnostavat lääkevastineet. Kuitenkin yhteiskuntamme akateemikot ja intellektuellitkin nauttivat perityypillistä turruttavaa ”huumausainetta”, alkoholia. Mikäli on sosiaalisesti hyväksyttävää nauttia hetkellisesti onnelliseksi ja tyhmäksi tekevää huumetta, miksei voitaisi huolellisesti kehittää aineita, jotka tekisivät ihmisistä pysyvästi onnellisempia ja älykkäämpiä? Oletettavasti haluaisimme rajoittaa väärinkäyttöriskiä sillä, että ideaaliset mielihyvälääkkeet muistuttaisivat tietyllä ratkaisevalla tavalla nikotiinia. Tupakoitsijan aivot mitoittavat hienovaraisesti nikotiinin ihanteellisen tason niin, ettei hallitsematonta annostuksen kasvua ilmaannu.

Lääkepohjaisiin ratkaisuihin liittyy tietenkin kaikenlaisia piileviä vaaroja. Uskon että nämä vaarat voidaan ohittaa, vaikken yritäkään osoittaa sitä tässä. Mutta on olemassa syvällisempi kysymys. Jos evoluution meille lahjoittamassa nykyisessä luonnollisessa tietoisuudentilassamme ei olisi jotain ratkaisevalla tavalla pielessä, tai edes ratkaisevalla tavalla riittämätöntä, emme olisi niin innokkaita muuttamaan sitä. Arkipäiväinen tietoisuus on keskinkertaista verrattuna parhaimpiin kokemuksiimme silloinkin, kun se ei ole epätyydyttävää. Jokapäiväinen arkikokemus oli oletettavasti adaptiivista siinä mielessä, että se auttoi geenejämme monistamaan itseään tehokkaammin Afrikan savanneilla, mutta miksi pitää sitä oletustilanamme loputtomiin? Miksemme muuttaisi ihmisluontoa sillä, että kirjaimellisesti korjaisimme geeniperimämme?

Tämä farmakologisten ratkaisujen sivuuttaminen saattaa jälleen olla liian hätäistä. Utopistiset ihmelääkkeet saattavat otaksuttavasti aina olla hyödyllisiä tietoisuuden hienosyisessä ja helposti peruutettavassa hallinnassa. Uskon niiden olevan korvaamaton työväline tietoisen mielen kaikenlaisen monimuotoisuuden kartoittamisessa. Mutta eikö olisi parempi, jos meillä kaikilla olisi syntymästä lähtien geneettinen taipumus henkiseen superterveyteen, sen sijaan että meidän tarvitsisi kroonisesti lääkitä itseämme? Ehdottaisiko kiihkeinkään abolitionisti, että antaisimme kaikille lapsille syntymästä lähtien lääkesekoituksia, ja jatkaisimme sitten sellaisten sekoitusten ottamista loppuelämämme ajan?

c) Kolmantena ovat siis geneettiset ratkaisut, joihin kuuluu sekä somaattinen terapia että ituradan terapia.
Määritelmällisesti, nykyään on olemassa ihmisten vähemmistö, joka on aina masentunut tai raskasmielinen, tosin vaihtelevassa määrin. Yksi- ja kaksimunaisilla kaksosilla tehdyt tutkimukset vahvistavat, että masennuksessa on merkittävä perinnöllinen tekijä. Vastaavasti on myös ihmisiä, joilla on optimistinen temperamentti. Optimistien lisäksi on hyvin pieni vähemmistö ihmisiä, joita psykiatrit nimittävät hypertyymisiksi. Hypertyymiset ihmiset eivät ole maanisia tai bipolaarisia, mutta muihin ihmisiin verrattuina he ovat aina poikkeuksellisen onnellisia. Hypertyymiset ihmiset reagoivat ympäristöönsä "asianmukaisesti" ja adaptiivisesi. He ovat itse asiassa luonteenomaisen energisiä, aikaansaavia ja luovia. Silloinkin kun he ovat autuaan onnellisia, he eivät ole tyystin typertyneitä.

Entäpä, jos koko sivilisaatiomme päättäisi muuttua geneettisesti hypertyymisiksi - omaksua motivaatiojärjestelmän, joka pohjautuisi kokonaan adaptiivisiin hyvinvoinnin asteisiin? Tai radikaalimmin: kun ymmärrämme mielihyvän tuntemuksien geneettisen pohjan, saattaisimmeko päättää lisätä ylimääräisiä kopioita hypertymiaa edistävistä geeneistä/alleeliyhdistelmistä, samoin kuin lisätä niiden ilmenemistä edistäviä säätelytekijöitä – sen sijaan, että purkaisimme homeostaasin ja hedonismin oravanpyörän, pelkästään siirtäisimme mielihyvän perustasoa huomattavasti korkeammalle?

Kolme huomiota:
Ensinnäkin saattaisi vaikuttaa siltä, että tämänkaltainen geneettinen uudelleenkalibrointi olisi tuenosoitus uudenlaiselle ihmisten samankaltaistamiselle. Kannattaa kuitenkin muistaa, että onnellisemmat ihmiset - ja erityisesti hyperdopamiinienergiset henkilöt - ovat vastaanottavaisempia laajemmalle mahdollisesti palkitsevien ärsykkeiden kirjolle kuin masentuneet: he ovat herkempiä tutkimaan uusia ympäristöjä. Tästä seuraa, että sekä ehostetun yksilön että koko posthumaanin yhteisön on vähemmän todennäköistä juuttua epäihanteelliseen kalmansuohon.

Toisekseen, universaali hypertymia saattaa kuulostaa jättimäiseltä kokeelta, ja toki se sitä tietyssä mielessä onkin. Mutta sitä kaikki seksuaalinen lisääntyminen on. Pelaamme geneettistä rulettia, sekoitamme geenipakkamme ja heitämme sitten geneettisiä noppia. Useimmat kavahtavat eugeniikka-termiä, mutta juuri sitä me karkealla ja osaamattomalla tasolla harjoitamme kun valitsemme tulevia kumppaneitamme. Ero on siinä, että seuraavan muutaman vuosikymmenen aikana tulevien vanhempien kyky toimia rationaalisemmin ja vastuullisemmin tulee yhä suuremmissa määrin kasvamaan. Alkioseulonnasta tulee rutiinia, keinokohdut vapauttavat meidät ihmisten synnytyskanavan rajoituksista, ja vallankumous reproduktiivisessa lääketieteessä alkaa korvata vanhan darwinistisen arpapelin. Kyse ei ole siitä, onko vallankumous tulossa vai ei, vaan siitä minkälaista olemista - ja minkälaisia tietoisuuksia - haluamme luoda?

Kolmanneksi, eikö tämä lisääntymisvallankumous tule rajoittumaan länsimaiden rikkaaseen eliittiin? Tuskin pitkään. Tehkäämme hieman vertailua: kännyköiden keksimisen ja niiden maailmanlaajuisen omaksumisen välillä oli lyhyt viive, kun taas esimerkiksi radion keksimisen ja maailmanlaajuisen omaksumisen välillä oli 50 vuoden viive. Television keksimisen ja maailmanlaajuisen leviämisen välillä oli puolestaan 20 vuoden viive. Uuden teknologian markkinoille tulemisen ja globaalin käyttöönoton välinen aikaviive on kutistumassa nopeasti. Niin on luonnollisesti myös sen hinta.

Joka tapauksessa, hedonistisen oravanpyörän säätämisestä uudelleen koituu - ainakin nähtävissä olevassa tulevaisuudessa - yksi merkittävä hyöty verrattuna sen poistamiseen kokonaan. Kivun, levottomuuden, syyllisyyden ja jopa masennuksen toiminnalliset vastineet voidaan säilyttää ilman, että joutuisimme säilyttämään ne tuntemukset, jotka niihin nykyään liitämme. Voimme säilyttää tyytymättömyyden toiminnalliset vastineet - edistyksen mahdolliset moottorit – mutta myös säilyttää arvostelukyvyn ja kriittisen ymmärryksen, jotka euforisen maanisilta puuttuvat. Vaikka nautinnon tuntemusta vahvistettaisiinkin voimakkaasti, olisi edelleen periaatteessa mahdollista säilyttää suuri osa olemassa olevasta mieltymisarkkitehtuuristamme. Jos arvostat Mozartia enemmän kuin Beethovenia, tai filosofiaa enemmän kuin tikanheittoa, voit edelleen säilyttää tämän mieltymisjärjestyksen vaikka alkaisitkin kokea valtaisasti rikkaampia nautintoja.

Henkilökohtaisesti pitäisin parempana sitä, jos mieltymysarkkitehtuuriamme uudistettaisiin radikaalisti, ja pyrkisimme tunteidemme uudenlaiseen laajentamiseen. Evoluutio on luonnonvalinnan kautta tehnyt meistä voimakkaan taipuvaisia muodostamaan kaikenlaisia dysfunktionaalisia mieltymyksiä, jotka geenejämme levittääkseen satuttavat sekä meitä että muita. Ei tarvitse kuin muistella Tsingis Khanin sanoja: "Suurin onni on pakottaa vastustajasi pakosalle, ajaa heitä edelläsi, nähdä heidän kaupunkiensa murenevan tomuksi, nähdä heidän rakastettujensa katseet kyynelten verhoamina, ja vetää syliisi heidän vaimonsa ja tyttärensä.”

Kuuleman mukaan akateeminen maailma ei ole noin paha, mutta yliopistoelämässäkin esiintyvät omat urbaanin raakuuden muotonsa: statuksen kilvoittelu ja alfaurosasemaa havittelevien rituaalit muodostavat nollasummapelin, jolla on monta häviäjää. Liian monet taipumuksemme heijastavat ikäviä käytösmalleja ja mielentiloja, jotka olivat alkuperäisessä elinympäristössämme adaptiivisia. Eikö olisi parempi, jos sen sijaan ohjelmoisimme uudestaan korruptoituneen koodimme? Olen tässä keskittynyt mielihyvän tuntemusten geneettiseen voimistamiseen. Tunnetilojen biologian täydellinen hallinta mahdollistaa tämän lisäksi myös esimerkiksi empatiakykymme laajentamisen. Tehostamalla peilineuronien toimintaa ja räätälöimällä pysyvän lisäyksen oksitosiinin eritykseen voimme lisätä sosiaalisuutta ja luottamusta. Vastaavasti voimme myös tunnistaa vaikkapa henkisyyden, esteettisyydentajun tai huumorintajun molekyylitason tunnuspiirteet - ja säätää ja tehostetusti aktivoida myös niiden psykologisia mekanismeja. Informaatioteoreettisesta näkökulmasta adaptiivisen, joustavan ja älykkään vastineen kannalta ei ole kriittistä absoluuttinen sijaintimme mielihyvän asteikolla, vaan herkkyytemme aste-eroille. Informaatioteoreetikot määrittelevätkin informaation joskus pelkästään "eroksi, joka luo eroavaisuuksia.”

Painotettakoon kuitenkin taas, ettei tämä emootioiden laajentaminen ole pakollista. On teknisesti mahdollista tehdä kaikesta tuntevasta elämästä hyvinvoivaa ja säilyttää valtaosa, joskaan ei kaikkea, olemassa olevasta mieltymysarkkitehtuuristamme. Esittämäni kolme vaihtoehtoa kärsimyksen poistamiseksi - wireheading, design-lääkkeet ja geenitekniikka - eivät ole toisiaan poissulkevia. Onko lista täydellinen? En tunne muita toteuttamiskelpoisia ratkaisuja. Jotkut transhumanistit uskovat, että meidät voitaisiin jonakin päivänä skannata, digitoida ja siirtää epäorgaanisiin tietokoneisiin uudelleenohjelmoitaviksi. No, kenties, mutta itse olen skeptinen, ja sitä paitsi, se ei ratkaisisi olemassa olevan orgaanisen elämän kokemaa kärsimystä, ellemme lähde niin sanotun destruktiivisen uploadaamisen tielle – sen kaltaista holokaustista vaihtoehto en aio tässä edes harkita.

2: Miksi sen tulisi tapahtua

Oletetaan, että saamme muutaman seuraavan vuosikymmenen aikana jumalallisia voimia tunteidemme yli. Oletetaan myös, että epämukavan kokemuksen viestintätehtävä voidaan korvata – joko kuvaillunkaltaisella uudelleenkalibroinnilla, tai siirtämällä epäorgaanisille proteeseille, bionisille implanteille tai epäorgaanisille tietokoneille kaikki epämukava tai rutiininomainen – tai kenties, kuten vaikka mustasukkaisuuden kohdalla, poistamalla se täysin. Miksi meidän tulisi kaikki olla abolitionisteja?

Jos olemme klassisia utilitaristeja, on abolitionistinen projekti asian luonnollinen seuraus: Bentham plus bioteknologia. Ei tarvitse olla klassinen utilitaristi kannattaakseen kärsimyksen poistamista, mutta kaikkien klassisten utilitaristien tulisi ottaa abolitionistinen projekti omakseen. Bentham ajoi sosiaalisia ja poliittisia uudistuksia, jotka ovat sinänsä hyvä lähestymistapa, mutta hän eli aikana ennen bioteknologiaa ja geneettistä lääketiedettä.

Mikäli olemme tieteellisesti valaistuneita buddhisteja, päädymme myös abolitionismiin. Buddhalaisuus on maailmanuskonnoista ainoa, joka keskittyy ensisijaisesti elävän maailman kärsimykseen. Buddhistit saattavat uskoa, että Jalo kahdeksanosainen polku tarjoaa geenimanipulointia varmemman tien Nirvanaan, mutta buddhistin on vaikea periaatteellisesti vastustaa toimivaa bioteknologiaa. Buddhistit keskittyvät kärsimyksen helpottamiseen halujen poistamisella, mutta kannattaa huomata että halujen poistaminen on teknisesti valinnaista, ja saattaisi johtaa paikallaan polkevaan yhteiskuntaan. Onkin mahdollista sekä poistaa kärsimys, että edelleen tuntea kaikenlaisia haluja.

Islaminuskoisten ja juutalais-kristillisen perinteen seuraajien ylipuhuminen on haastavampaa. Uskovaiset kuitenkin väittävät – empiirisessä aineistossa olevista poikkeamista huolimatta – Allahin/Jumalan olevan äärettömän rakastava ja armollinen. Joten jos pelkät kuolevaiset kykenevät kuvittelemaan kaiken tietoisen elämän hyvinvoinnistamisen, vaikuttaisi rienaukselta väittää Jumalan olevan myötätunnossaan rajoittuneempi.

Useimmat nykypäivän filosofit eivät ole klassisia utilitaristeja, tai buddhisteja tai teistejä. Miksi vaikkapa eettinen pluralisti ottaisi projektin vakavasti? Tähän haluan vastata Shakespearen sanoin

”Ei ole sitä jälkiviisasta,
Mi tyynnä kestäis hampaan kolotusta”
- William Shakespeare, ”Paljon melua tyhjästä”, Näytös V, Kohtaus I (Leonato puhuu), suom. Paavo Cajander

Äärimmäistä fyysistä kärsimystä kokeva järkyttyy aina siitä, miten pelottavaa se voi ollakaan. On houkuttavaa olettaa että puhtaasti "psykologinen" kärsimys – yksinäisyys, hylätyksi tuleminen, eksistentiaalinen ahdistus, suru, levottomuus, masennus – eivät voi olla yhtä hirvittäviä kuin äärimmäinen fyysinen tuska. Silti psykologinen ahdinko on pääsyy sille, miksi yli 800 000 ihmistä vuodessa päättää oman elämänsä. Kyse ei ole siitä, etteivätkö muut asiat kuten upea taide, ystävyys, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, huumorintaju, luonteenlaadun kehittäminen, akateeminen oppineisuus ja niin edelleen olisi arvokkaita. Kyse on siitä, että kun voimakas fyysinen tai psykologinen ahdinko tunkeutuu joko omaan tai rakkaidemme elämään, tajuamme tämän voimakkaan tuskan olevan kiireellinen ja ensisijainen. Jos olet tuskissasi kätesi jäätyä oven väliin, et juuri kuuntele ihmistä joka kehottaa sinua muistamaan elämän hienommat ilot. Jos onnettomasti päättynyt rakkaus on saanut sinut kärsimään, et halua kuulla tahditonta muistutusta siitä, että ulkona on kaunis päivä.

Olkoonkin, että meneillään oleva voimakas pelko tai psykologinen ahdinko on kiireellistä ja ensisijaista tavalla joka syrjäyttää muut asiat, mutta mitä siitä? Miksei vain jatkaa elämäänsä normaalisti kunhan tuska laantuu?
No, luonnontiede pyrkii neutraaliuteen ja täysin objektiiviseen näkökantaan. Fysiikka opettaa, ettei mikään nykyhetki ole erikoisasemassa muihin nähden: kaikki ovat yhtä aitoja. Tiede ja teknologia ovat pian antamassa meille voimia, jotka mahdollistavat Jumalan kenkiin astumisen. Väitän, että niin kauan kuin jostain löytyy tietoisia olentoja, jotka kokevat ahdinkoomme verrattavissa olevaa kärsimystä, tulisi siihen kärsimykseen suhtautua samalla vakavuudella kuin se olisi omaamme tai rakastettumme kärsimystä. Vallan mukana tulee vastuu. Jumalalliset voimat tuovat mukanaan jumalallisen vastuun. Täten esimerkiksi 200 vuotta sitten esiintynyt kärsimys on saattanut olla hirveää, mutta ei ole selkeää, että sellaista kärsimystä voisi varsinaisesti kutsua moraalittomaksi, koska tuolloin ei ollut paljoa mitä sen suhteen olisi voinut tehdä. Mutta kiitos bioteknologian, nyt on, tai tulee piakkoin tulemaan, keinot puuttua kärsimykseen. Muutaman seuraavan vuosisadan aikana kaikenlainen kärsimys tulee muuttumaan vapaaehtoiseksi.

Muille kuin klassisille utilitaristeille päähyöty hedonismin oravanpyörän uudelleenkalibroinnista superonnellisuuden maksimoinnin asemasta on se, että säilytämme olemassa olevasta haluarkkitehtuuristamme tarpeeksi, jotta uusi arkkitehtuuri olisi tunnistettavissa vanhan jälkeläiseksi. Hedonismin oravanpyörän uudelleenkalibrointi voidaan tehdä yhtäpitäväksi olemassa olevan arvorakenteesi kanssa. Tällöin jopa huonosti nimetty preferenssi-utilitaristi voidaan ottaa huomioon. Kontrolli tunteiden yli tarkoittaakin mahdollisuutta toteuttaa olemassa olevia elämäntehtäviään tehokkaammin.

Entäpä kärsimyksen luonnetta rakentavaksi väitetty rooli? "Se mikä ei tapa, vahvistaa" sanoi Nietzsche. Tämä huoli vaikuttaa aiheettomalta. Muiden tekijöiden säilyessä ennallaan lisää hedonististen tuntemusten vahvistaminen motivaatiota, tehden meistä psykologisesti vahvempia. Sitä vastoin pitempiaikainen henkinen pahoinvointi johtaa opittuun avuttomuuteen ja käytökselliseen epätoivoon.

En ole eksplisiittisesti ottanut huomioon arvonihilistiä – subjektivistia tai eettistä skeptikkoa, joka sanoo kaikkien arvojen olevan vaivan mielipidekysymyksiä, ja ettei siitä, miten asiat ovat, voi johtaa sitä, miten niiden pitäisi olla.
Sanotaan vaikkapa, että kärsin, koska käteni on kuumalla hellalla. Kärsimykseni on motivoivaa itsessään, vaikka vakuuttuneisuuteni siitä, että minun pitäisi vetää käsi pois, ei seuraakaan loogisen päättelyn hyväksyttyjä sääntöjä. Jos tieteellinen maailmankuva otetaan vakavasti, ei välittömässä hetkessä tai minussa ole mitään ontologisesti erityistä tai erikoisasemassa olevaa – egosentrinen illuusio on perspektiivivirhe, jonka itsekäs DNA on saanut aikaan. Jos minun on väärin kärsiä, niin on myös kenen tahansa, missä tahansa.

3: Miksi se tulee tapahtumaan

Hyvä on, se on teknologisesti mahdollista. Maailma ilman kärsimystä olisi suurenmoinen, ja täysimittainen paratiisin rakentaminen vielä parempaa. Mutta jälleen kerran, entä sitten? On teoriassa mahdollista rakentaa tuhatmetrinen cheddar-juusto kuutio. Miksi tuskasta vapaa maailma tulisi toteutumaan? Ehkä se on vain toiveajattelua. Ehkä päädymme säilyttämään kärsimyksen biologian ikuisesti2.

Vasta-argumentti on, että riippumatta sympatioistamme abolitionistista projektia kohtaan, olemme matkalla kohti design-vauvoja ja lisääntymisvallankumousta. Vanhemmiksi ryhtyvät tulevat pian valitsemaan tulevien lastensa ominaisuudet. Olemme jälkidarwinistisen siirtymän äärellä – emme siinä mielessä, että valintapaine tulisi muuttumaan yhtään sen vähäisemmäksi kuin aiemmin, vaan siinä mielessä, ettei evoluutio enää tule olemaan "sokeaa" ja "satunnaista". Luonnonvalinta tulee muuttumaan ”luonnottomaksi” valinnaksi. Tulemme valitsemaan tulevien jälkeläistemme geneettisen rakenteen, valikoiden ja suunnitellen alleeleja ja alleeliyhdistelmiä niiden seurauksia ennakoiden. Alkuperäisympäristössämme adaptiivisia, mutta nykyään ikäviä ja ei-toivottuja alleeleja ja alleeliyhdistelmiä vastaan tulee kohdistumaan valintapainetta.

Valitettavasti tämä ei ole täsmällinen perustelu, mutta kuvittele, että olisit valitsemassa tulevien lapsiesi geneettisiä mieliala-asetuksia – hyvinvoinnin perustasoa. Mitkä asetukset valitsisit? Et välttämättä haluaisi elämänmittaista superonnellisuutta, mutta valtaosa vanhemmista tulee varmastikin haluamaan onnellisia lapsia. Onnelliset lapset ovat mukavampia kasvatettaviakin. Uskon aidosti, että useimmat vanhemmat useimmissa kulttuureissa sanovat haluavansa lastensa olevan onnellisia. Saatamme olla skeptisiä vanhemmista, jotka sanovat haluavansa ainoastaan lastensa olevan onnellisia – monet vanhemmat ovat hyvin kunnianhimoisia. Mutta muiden tekijöiden pysyessä ennallaan signaloi onnellisuus menestystä – mikä on kenties perimmäinen evolutiivinen syy sille, miksi arvostamme lastemme onnellisuutta kuin omaamme.

Tietenkään argumentti vanhempien valinnanvapaudesta ei ole lopullinen. Vähiten merkittävä tekijä ei missään tapauksessa ole kysymys siitä, miten monen sukupolven ajan vapaita lisääntymiseen liittyviä valintoja voi vielä tehdä ennen kuin radikaalit anti-ikääntymisteknologiat pakottavat meidät kollektiivisesti kontrolloimaan valintoja yhä tiukemmin – tämä siksi, että kasvava kvasikuolemattomien väestö ei kykene iänikuisesti moninkertaistumaan rajallisessa fysikaalisessa tilassa. Mutta vaikka normiksi tulisi lisääntymispäätösten keskitetty kontrolli ja lisääntymisestä itsessään tulisi harvinaista, valintapaine primitiivisiä darwinilaisia genotyyppejä vastaan tulee oletettavasti olemaan valtaisa. Siten on vaikea kuvitella millaiset tulevat sosiaaliset näkymät voisivat todella sallia masennus- tai ahdistushäiriöalttiuden tahallisen luomisen – tai edes sallia muokkaamattoman tajunnan "normaalit" patologiat.

Eläimet

Olen tähän asti keskittynyt vain yhden lajin tuntemaan kärsimykseen. On nurkkakuntaista rajata abolitionistista projektia tällä tapaa, mutta ihmiskeskeisyytemme on syvälle juurtunutta. Muiden lajien edustajien metsästäminen, tappaminen ja hyväksikäyttäminen lisäsi geeniemme kokonaiskelpoisuutta alkuperäisympäristössä. (Tässä suhteessa muistutamme simpansseja enemmän kuin bonoboita.) Toisin kuin esimerkiksi insestitabun kohdalla, ei meillä ole sisäsyntyistä taipumusta pitää eläinten metsästämistä ja tappamista vääränä. Luemme siitä miten Irene Pepperbergin papukaijalla, eläimellä jonka sukulinjasta eriydyimme useita satoja miljoonia vuosia sitten, oli kolmivuotiasta lasta vastaava henkinen ikä. Mutta niin kutsuttujen urheilijoiden on silti sallittua tappaa lintuja huvikseen. Jos urheilijat ampuisivat huvikseen oman lajimme vauvoja ja taaperoita, todettaisiin heidät rikollisiksi sosiopaateiksi ja teljettäisiin kaltereiden taakse.

Näemme nyt kontrastin: etusivun tapaukset mediassa liittyvät usein hirveällä tavalla ihmislasten hyväksikäyttöön ja laiminlyöntiin, taaperon sieppaamiseen tai hylättyihin romanialaisiin orpoihin. Vihatuimmat hahmomme ovat lasten hyväksikäyttäjiä ja tappajia. Silti maksamme rutiininomaisesti muiden tietoisten olentojen teollistuneesta massamurhasta, jotta voisimme syödä niitä. Syömme lihaa, vaikka meillä on runsain määrin todisteita siitä, että funktionaalisella, emotionaalisella ja intellektuellilla tasolla – ja olennaisimpana, kyvyssään kärsiä – ne eläimet, joita tehokasvatamme, ovat yhtäläisiä ihmisvauvojen ja taaperoiden kanssa.

Täysin neutraalista näkökulmasta väittäisin, että moraalisesti meidän tulisi välittää aivan yhtä paljon funktionaalisesti yhtäläisten eläinten hyväksikäytöstä kuin oman lajimme jäsenten hyväksikäytöstä – välittää sian hyväksikäytöstä ja tappamisesta yhtä paljon kuin ihmistaaperon hyväksikäytöstä tai tappamisesta. Tämä on moraalisten intuitioidemme vastaista, mutta intuitioihimme ei vain käy luottaminen. Ne heijastavat ihmiskeskeisyyttämme – mikä ei ole vain moraalinen rajoite, vaan myös älymme ja havaintokykymme rajoite. Kyse ei ole siitä, etteikö ihmisten ja eläinten välillä olisi eroja, aivan kuten kyse ei ole siitä, etteikö mustien ja valkoisten, vapaiden kansalaisten ja orjien, miesten ja naisten, juutalaisten ja ei-juutalaisten, tai homo- ja heteroseksuaalien välillä olisi eroja. Sen sijaan kysymys on, onko eroilla moraalista merkitystä? Tällä on väliä, koska voimme päätyä moraaliseen katastrofiin, jos takerrumme moraalisesti merkityksettömiin eroihin tietoisten olentojen välillä. (Muistammehan, miten vaikka Aristoteles puolusti orjuutta. Miten hän saattoi olla niin sokea?) Geneettinen itsekeskeisyys myrkyttää moraaliset intuitiomme – niitä ei suunniteltu ottamaan biologisneutraalia näkökantaa huomioon. Mutta suurempi älykkyys tuo mukanaan suuremman kognitiivisen kyvyn empatiaan – ja potentiaalisesti laajemman myötätunnon piirin. Ehkä superälykkäät/superempaattiset jälkeläisemme tulevat pitämään eläinten hyväksikäyttöä aivan yhtä pahana kuin lasten hyväksikäyttöä: hirveänä perversiona.

Totta tai ei, varmastikaan emme tule lopettamaan toistemme syömistä? Meillä on liian voimakas taipumus itsekeskeisyyteen. Pidämme lihan mausta liikaa. Eikö ajatus globaalista veganismista ole vain utopistista haaveilua?
Ehkä niin. Silti muutaman vuosikymmenen sisällä on kehitys edennyt siihen pisteeseen, että geneettisesti tuotettu soluviljelty liha mahdollistaa sen, että voimme nauttia tähänastista maukkaammasta lihasta – ilman että meidän tarvitsee tappaa tai kohdella eläimiä julmasti. Maistiaisina tulevasta laitettiin aluille projekti nimeltä In Vitro Meat Consortium sympoosiumissa, joka pidettiin norjalaisessa University of Life Sciencessa kesäkuussa 2007. Ratkaisevinta on se, että geenimanipuloiduista yksittäisistä soluista kasvatettu liha tulee todennäköisesti olemaan ehtymätön ravinnonlähde: sen maailmanlaajuinen massakulutus on potentiaalisesti halvempaa kuin kokonaisten eläinten käyttäminen. Täten, olettaen että säilytämme raha- ja markkinataloutemme lähitulevaisuudessa, tulee halpa ja herkullinen soluviljelty ruoka todennäköisesti korvaamaan kanssaolentojemme tehdasviljelyn ja joukkomurhan.

Skeptikko saattaisi epäillä: tulevatko useimmat ihmiset tosiaankin syömään soluviljeltyä gourmetruokaa, vaikka se olisikin halvempaa ja paremman makuista kuin teurastettujen eläinten liha? Jos oletamme että soluviljeltyä ruokaa markkinoidaan kunnolla, on vastaus myönteinen. Sillä jos tajuamme pitävämme soluviljellyn lihan makua parempana kuin kuolleiden eläinten raatoja, moraaliperusteet julmuudettomalle ruokavaliolle tulevat olemaan nykyistä paljon houkuttelevampia. Mutta vaikka kaikki maapallon ihmiset olisivatkin vegaaneja, eihän se poistaisi luonnossa esiintyvää hirvittävää julmuutta? Luontodokumentit antavat meille hyvin bambimaisen vaikutelman elävästä maailmasta. Janoon tai nälkään kuolevan eläimen filmaamisesta puolen tunnin ajan ei saa hyvää ohjelmaa, eikä myöskään siitä, miten jokin eläin hitaasti tukehtuu ja tulee syödyksi hengiltä. Ja varmastikin meillä on oltava ravintoketju? Luonto on julma, mutta eikö niin, että petoeläimiä tullaan aina tarvitsemaan, populaatioräjähdyksen ja malthusilaisen katastrofin uhalla?

Näin ei ole. Jos haluamme, käyttämällä rokote-ehkäisyä voimme suunnitella globaalin ekosysteemin uudelleen ja kirjoittaa uudelleen selkärankaisten genomin niin, että eliminoimme kärsimyksen myös luonnosta. Sillä eläimet eivät kaipaa vapauttamista, ne kaipaavat huolenpitoa. Meillä on velvollisuus huolenpitoon, aivan kuten meillä on velvollisuus huolehtia vauvoista ja pikkulapsista, vanhoista ja henkisesti jälkeenjääneistä. Ajatus saattaa kuulostaa kaukaiselta, mutta eläinten elinalueita tuhotaan sellaisella vauhdilla, että vuosisadan loppupuolella ei luonnosta tule olemaan jäljellä muuta kuin suojeltuja luonnonpuistoja. Kuten emme eläintarhoissamme syötä käärmeille eläviä kauhuissaan olevia jyrsijöitä – tiedämme sen barbaariseksi – sallisimmeko todellakin julmuuksia luonnonpuistoissamme koska ne olisivat "luonnollisia"?

Meret ovat maapallon viimeinen rajamaa. Ne saattavat intuitiivisesti vaikuttaa liian haastavilta, mutta laskentatehon ja nanorobottiteknologioiden eksponentiaalinen kasvu tarkoittaa, että voimme teoriassa rakentaa läpikotaisin uudelleen myös merellisen ekosysteemin. Tällä hetkellä sellainen uudelleenrakentaminen on mahdotonta, muutamassa vuosikymmenessä se tulee olemaan laskennallisesti tehtävissä mutta haastavaa, ja lopulta se tulee olemaan teknisesti triviaalia. Kysymys siis on, tulemmeko tekemään sen? Pitäisikö meidän tehdä se – vai pitäisikö meidän vaihtoehtoisesti säästää darwinistinen nykytila? Tässä olemme selkeästi spekulaation puolella. Saattaisimme kuitenkin vedota johonkin, mitä voisi kutsua ”Heikon hyväntahtoisuuden periaatteeksi”. Toisin kuin kiistanalainen väite siitä, että superälykkyys tuo mukanaan superempatian, ”Heikon hyväntahtoisuuden periaate” ei oleta, että teknologisesti ja kognitiivisesti kehittyneet jälkeläisemme olisivat moraalisesti yhtään sen kehittyneempiä kuin mekään.

Otetaan konkreettinen esimerkki siitä, miten voimme periaatetta soveltaa. Jos nykypäivän kuluttajat voivat valita teollisesti tai vapaana kasvatettujen kanojen munista, useimmat valitsevat luomumunat. Jos tehokasvatetut munat ovat sentin halvempia, useimmat valitsevat silti vähemmän julman vaihtoehdon. Kenenkään ei tulisi aliarvioida ihmisten ilkeyttä, pahansuopuutta ja tahallista hankaluutta, mutta useimmilla meistä on ainakin heikko taipumus kohti hyväntahtoisuutta. Jos siihen vaaditaan minkäänlaista merkittävää uhrautumista, jos esimerkiksi luomumunat maksavat edes 20 senttiä enemmän, niin myynti valitettavasti putoaa rajusti. Sanomani on, että jos – ja se on iso jos – moraalisesti apaattisilta vaadittava uhraus saataisiin tehtyä olemattomaksi tai mitättömäksi, niin abolitionistinen projekti voitaisiin viedä elävän maailman kaukaisimpiin kolkkiin asti.

David Pearce
(2007)


ABOLITIONIST.COM
HOME
Superonni?
Utilitarianismi
BLTC Research
Kvanttietiikka?
Nanoteknologia
Kärsimyksen loppu
Utopistinen kirurgia?
Wirehead-hedonismi
Opas hyviin lääkkeisiin
Paratiisin insinööritaito
Sitaatteja kärsimyksestä
Transhumanistinen julistus
MDMA: utopistista farmakologiaa
Huxleyn Uljaan uuden maailman kritiikki

sähköposti
info@abolitionist.com